Edellisen riitamme jälkeen juttelin erään miespuolisen ystäväni kanssa. Hän sai minut ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Vaikka minusta tuntuu, että J:n suuttuminen oli mahdottoman epäreilua ja aiheetonta, niin taisin silti tehdä asiasta suuremman jutun kuin mitä se todellisuudessa oli. Totta kai, toisella ihmisellä on oikeus tuntea ja purkaa tunteensa. Oli kyse kuin pienestä tai suuresta asiasta tahansa.

Ystäväni hyvä pointti oli se, että myös minä suutun turhista ja pikkumaisista asioista. Niin totta!  Enkä tosiaan ole helppo ihminen kun suutun. Jos katseella voisi tappaa... o.O

Suurin ero minussa ja J:ssä on siinä, että minä olen todella nopea leppymään ja haluan lepyttyäni selvittää asiat saman tien. J taasen on pitkävihaisempi ja juttteleminen asiasta saa vain hänet suuttumaan enemmän.

Tiedän, että reagoin hirveän vahvasti, kun joku suuttuu minulle. Pelkään, että jos en saa heti lepytettyä suututtamaani henkilöä, hän hylkää minut. Minut on jätetty niin monta kertaa yksin kouluaikoina. Yht'äkkiä kaverini eivät enää ottaneetkaan yhteyttä ja koulussa minulle ei enää puhuttu mitään. Ennen teimme kaikkea yhdessä, mutta sitten saankin kuulla mitä kaikkea he ovat tehneet ilman minua.

Se sattui ja sattuu vieläkin. Pelkään yhä vieläkin, että olen aina se henkilö porukassa, jota ei haluta mukaan, mutta kuitenki tunkeutuu matkaan. Pelkään, että minut hylätään aina, kun löytyy joku pienikin syy.

J:n kanssa sovimme heti seuraavaana päivänä. J yllätti minut kesken päivän ja pyysi minut illalla ulos. Menimme todella pitkästä aikaan viettämään aikaa kahdestaan, oikein kunnon treffeille.